Kuvia

Project 366 laahaa minun osaltani vähän jälkijunassa. Tässä tämän kuukauden viimeiset kuvat:

Nuket Wieniläisessä lelukaupassa.

Tämän hetkinen näkymä sängyltäni.

Vaahtosammuttimen sokka on kiinnitetty nippusiteellä paikalleen. Mitä tehdään hätätilanteessa? Bongattu täällä paikallisessa koulussa.

Stetsonit.

Portaat hollantilaisessa kaupungissa.

Kuukauden viimeinen päivä, aiheena: varjo.

Karjamarkkinat

Viime sunnuntaina lähdimme perheen kanssa karjamarkkinoille. Siis tämä ei ole mikään vitsi, vaan ihan totuus. Kyseessä oli Fort Worthissa järjestettävät karjamarkkinat/messut. Host-perheeni ei omista yhtäkään tuotantoeläintä, joten ostoksille emme olleet menossa. Tarkoituksena oli näyttää au pairille, missä ne ”oikeat cowboyt” viettävät aikaansa. Messuillahan heitä oli ihan riittämiin.

Matkalla Fort Worthiin

Myytävänä oli kaikenlaista tavaraa aina kannuksista, stetsonien kautta cowboy-saappaisiin. Tarjolla oli myös traktoreita, autoja ja poreammeita. Saappaiden hinnat pyörivät parin sadan dollarin molemmin puolin, stetsonit olivat viidessäkympissä ja halvimmat kannukset sai omakseen muutamalla kympillä. Hienoimmista kannuksista sai pulittaa melkein parisataa.

 

Ja tietenkin kun karjamarkkinoista oli kyse, niin myytävänä oli myös eläimiä: nautoja, lampaita, sikoja ja niin edelleen. Kalleimmat lypsylehmät ja siittosonnit maksoivat pienen asunnon verran. Tai näin minulle ainakin kerrottiin: 100 000 dollaria.

Minut haastettiin maistamaan perinteisiä herkkuja nimeltä Funnel Cake sekä (Jumbo) Corn Dog. Torvikakku (Funnel cake) oli jotakuinkin kuin meidän tippaleipämme: epämääräisen näköinen ja koristeltu tomusokerilla. Hyvältähän tuo maistui. Maissikoira on kuin hod dog, joka on isketty tikun nokkaan. Erona on vain se, että tässä versiossa nakki ei ole sämpylän välissä, vaan lihatuote on päällystetty maissijauhoista tehdyllä taikinalla. Koko komeuden kruunaa tietenkin uppopaistaminen rasvassa. Messuilla tätä herkkua tarjoiltiin jumbo-kokoisena. Päälle kun sipaisi sinappia, niin hyvältähän tuo maistui.

Funnel Cake

Jumbo Corn Dog

P.S. Vielä lopuksi muutama yleiskuva markkinoilta.

Mitä isot edelle sitä pienet perässä.

Lehmän imurointia.

Unohtakaa koiranäyttelyt. Karjanäyttelyt ovat tämän kesän the juttu.

Uusi perhe

Heille, jotka eivät ole vielä tietoisia uusista käänteistä au pair-elämässäni, kerrottakoon seuraava asia: vaihdoin isäntäperhettä. Ensimmäinen perheeni Marylandissa osoittautui vääräksi valinnaksi. Onneksi vaihtaminen on mahdollista, joten pienen paperisodan jälkeen päädyin Texasiin.

Viime lauantaina lähtiessäni Marylandissa satoi lunta. Kun saavuin tänne, aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja oli melkein parikymmentä astetta lämmintä. Maisemat eroavat melko lailla itärannikon osavaltiosta. Täällä kaikki on perusväriltään ruskeaa/beigeä ja talot ovat litteitä. Asuntoalueita on peräjälkeen ja kaikki talot on rakennettu ruskeasta kivestä. Kuvitelkaa vain kuinka listaan katujen ja talojen tuntomerkkejä, jotta löydän takaisin, kun lähden talosta.

Uusi isäntäperheeni on mukava. Vanhemmat ovat nuoria, molemmat alle 35-vuotiaita. Perheeseen kuuluu 14-vuotias tytär, 7-vuotias poika ja 19 kuukautta vanha poika. Minut on otettu osaksi perhettä ja minua ei komenneta samalla lailla kuin edellisessä perheessä. Täällä olen tasavertainen lastenkasvattaja, yksi aikuisista ja 100 %:sti perheen jäsen.

Tämän perheen arkipäivät, arki-illat sekä viikonloput pitävät minut varmasti kiireisenä. Minulle tahdotaan näyttää mahdollisimman paljon osavaltiota sekä tutustuttaa minut amerikkalaiseen kulttuuriin. Mahtavaa on myös se, että isäntäperheeni on kiinnostunut kuulemaan, kuinka asiat ovat Suomessa. Heitä kiinnostaa aidosti mielipiteeni ja näkemyseroista saa (ja pitää) keskustella.

Olen jäänyt jälkeen Project 366:ssa, joten tässä teille muutama kuva.

Angry Bird

Tervetulolahjani (osa lahjasta)

Osavaltion iskulause magneetissa

Kesäinen pilviverho

Kuva lentokentältä viime lauantailta 21.1.2012

XX

Otsikon X:t eivät suinkaan viittaa suukkoihin, vaan tarkoituksenani oli kirjata roomalaisin numeroin luku 20. Tarjoilen teille Project 366:n seuraavan kuvan. Tälläinen otos amerikkalaista isänmaallisuutta korostamaan.

Yhdeksäntoista

Project 366 ja kuva numero 19. Kuvassa näkyy sininen taivas sekä eräs roomalainen rakennus. Katse kohti korkeuksia!

Museon moka

Jotkut blogini ahkerimmista lukijoista varmaan muistavat, kuinka lupasin käydä ottamassa teille kuvan Natural History Museumin mineraalinäyttelyn laatasta, jossa lukee "Helsingfors, Finland". Projektin otos numero 18 on lupaamani kuva.

Seitsemäntoista

Project 366:n kuva numero 17 on talvisesta Washington DC:stä.

Laitetaanko pieneen pussiin?

Tämä kysymys esitetään aina kaupassa käydessäni. Ostin sitten ostoskorillisen ruokaa tai yhden banaanin, amerikkalaiset tahtovat kietoa sen pieneen rapisevaan muovipussiin. Missä ovat ruskeat paperipussit, joita näkee amerikkalaisissa tv-sarjoissa? Sangaton, vaikeasti kannettava ruskea paperipussi, sellaisen minä haluan enkä pientä rapisevaa pussia! Haluan, että pussistani menee pohja rikki sitä kantaessani, ja että ostamani purkkihernerokka tipahtaa pihatielle ja kierii alamäkeä pitkin naapurin pihalle. Tahdon juosta karkuun kierivien appelsiinien perässä. Silleen, tiiättex te, niinku elokuvis.

Kun minä teen ruokaostokset, mukanani kulkee kestokassi. Kooltaan tuo ei ole edes suuri, enkä yleensä osta paljoa ruokaa kerralla, joten kaikki ostokseni mahtuvat yhteen kassiin. Monesti minulta kysytään, että haluanko varmasti kaiken pakattavan samaan pussiin. Kyllä haluan.

Seuraavaksi ihmetellään, kuinka jaksan kantaa ostokseni autolle. Näkisivätpä vielä senkin, etten mene parkkihalliin hissillä vaan portaita pitkin. Mutta kun minä olen pienestä pitäen ollut äidin mukana kauppareissuilla ja olen maitokasseja kantaessa treenannut käsivarsieni muhkeita lihaksia, en minä tarvitse apua kauppakassien kantamiseen.

Tämä varmaan on niitä kuuluisia kulttuurikysymyksiä. Kassoillahan on pakkaajat, ja tarvittaessa heidät saa tuomaan tavarat autolle asti. Mutta kun minä en tarvitse apua! Olenko tyypillinen suomalainen ylpeä nainen, joka ei huoli apua, kun sitä tarjotaan? Kyllä varmaan.

Mainos (muistutus?) linja-auton kyljessä.

Vuoden alusta piirikuntaamme tuli lakimuutos, joka käskee kauppoja veloittamaan asiakkaalta käytetyt muovipussit. Ihmettelen suuresti amerikkalaisten rehellisyyttä. Jos luen ostosteni viivakoodit itse, pakkaan tavarani ja maksan koneeseen, minun täytyy kirjata ruudulle käyttämieni muovipussien lukumäärä. Mietin, että moniko laskee pienet kahisevat pussinsa, vai painetaanko kylmästi ”No bags”-vaihtoehtoa. No, onneksi minulla on kestokassini.

Kun kerran lainasin otsikkooni farmaseuteilta tutun tokaisun, "Laitetaanko pieneen pussiin?", päätin lisätä työtovereille pähkäiltäväksi valokuvan palkkashekistäni. Uskokaa tai älkää, mutta tuossa on sukunimeni.

P.S. Project 366, kuva numero 16.

Omena

Project 366 sai uuden käänteen. Sovimme veljeni kanssa, että kuvaamme kaksi kertaa kuukaudessa (15. ja viimeinen päivä) saman ennaltasovitun aiheen. Näin ollen saamme kaksi näkemystä samalle otsikolle. Tällä päivälle olimme sopineet aiheeksi omenan. Kuun viimeisenä päivänä meillä on tarkoitus kuvata "varjo". Minulla on tarjota teille minun näkemykseni omenasta: kuva numero 15.